Autuaan Hemmingin pyhiinvaellus 18.-25.7.2009

Tänään onkin kesäloman viimeinen päivä, sillä huomenna alkaa jo yliopisto ja uusi akateeminen vuosi. Sen vuoksi täytyy saada kesälomakertomukset päätökseen ja kirjoittaa matkakertomus kesäloman viimeisestä ”matkasta”, viikon pyhiinvaelluksesta Turkuun, joka käveltiin jo kolmantena peräkkäisenä vuonna. Mukana oli ennätysmäärä ihmisiä – parhaillaan 11 henkeä samaan aikaan, kun taas koko matkan käveli 5 henkeä. Yhteensä vaelluksella eri aikoina ja eri rooleissa oli mukana n. 15 henkeä.

Ensimmäistä kertaa mukana oli (3 päivää) myös veljeni Alex, joka on yllä kuvassa kanssani junassa kohti Helsinkiä meillä yöpyneen blogituttavuuden Mika Lintilän sekä lähellä asuvan vaelluksen järjestäjän Juho Kyntäjän kanssa. Lähdimme matkaan Marian kirkolta Helsingistä, ja saimmekin nauttia siitä hyvästä kauniista merimaisemista alkajaisiksi (ks. kuvat 1-2). Sää oli lähes täydellinen. Suurimman osan matkaa kävelimme kuitenkin keskiaikaista Kuninkaantietä, joka oli melko hyvin viitoitettu (ks. kuvat 3-4). Alusta asti lauloimme kaikki hetkipalvelukset, yhteensä 7 rukoushetkeä päivässä. Ne tahdittivat ja piristivät kävelyä ja henkeä.

Majapaikat tarjottiin jälleen ystävällisesti ilmaiseksi luterilaisista seurakunnista, ja saimme päivittäin viettää messun vanhan latinalaisen riituksen mukaan keskiaikaisissa kivikirkoissa, jotka ovat siis aikanaan olleet saman vanhan katolisen messun kirkkoja. Keskiaikainen tunnelma siis parani entisestään viime vuosiin nähden, kun mukanamme oli fr. Benjamin Durham FSSP. Martti ja Juho harjoittelivat sunnuntaiksi missa cantatan, josta saimme nauttia Kirkkonummella, ensimmäisessä yöpymispaikassa. Musaharjoittelun lisäksi pysähdyspaikoilla pelattiin mm. biljardia (isä Benjamin ja Christian Norjasta) ja hoidettiin rakkoutuneita jalkoja (Mika ja Aki).

Matka jatkui päivästä toiseen kauniissa ja joskus vähemmän kauniissa säässä. Sateellakin kuitenkin mieli pysyi korkealla ja hauskaa riitti. Levähdystauoilla sitten levättiinkin kunnolla (ellei vitsailtu lisää) ja syötiin välipalaa. Mika oli kova kertomaan palindromeja, ja kun hän eräällä tauolla näytti sen sijaan nukkuvan, huusimme häneltä palindromia. Hän kohotti päätään ja vastasi: ”No, ’nukun’ on palindromi”! Kuuluisin palindromi oli kuitenkin: ”Sulle avaa ovia Raamattu. Maa raivoaa. Vaellus.”

Päivittäinen kilometrimäärä oli n. 30. Joskus etapit tuntuivat loputtoman pitkiltä, mutta perille saapuminen oli aina mahtavaa (ks. 1. kuva alla, Inkoo). Joillain pysäkeillä meitä oli myös huomioitu paremmin kuin aiempina vuosina, kun olimme jo tulleet tutuiksi. Esim. eräällä kirkolla meitä odotti juomatarjoilu. Pohjan kirkkoherra tuli tapaamaan meitä autollaan – olimmehan nähneet aiempinakin vuosina (ks. 2. kuva). Matkaa piristi myös tanskalainen lehmäleikki, jonka olin oppinut Norjassa katolisten nuorten kokouksessa ja jonka opetin eteenpäin norjalaiselle Christianille, suomenruotsalaiselle Andersille, tanskaa itse oppineelle Juholle sekä Tanskassa asuneelle Miiralle. Pian velipoikanikin oppi laulun, ja Karjaan pappilassa pidimme suuren finaalin, jonka Miira lopulta (tosin hieman kyseenalaisesti) voitti (ks. 3. kuva).

Sitten on käsiteltävä vaelluksen kohokohtia. Villihevosia oli taas teemalauluna aina, kun nähtiin hevosia tai mustalaisia. Norjalainen kyllä ihmetteli mitä yhteistä hevosilla ja mustalaisilla on. Myös Borat oli kova sana, kun isä Benjamin (ihme kyllä) ja Alex viljelivät sen huumoria. Myöhemmin sain ko. minulle aiemmin tuntemattoman leffan Allulta lahjaksi:) Mutta ennen kaikkea suuri ja mahtava Persböle oli taas huippujuttu. Sain käännytettyä ulkomaiset vieraatkin Persböle-faneiksi ja Facebookiin ilmestyi pian Persböle-ryhmä, jossa on jo tusinanverran jäseniä. Persbölen suuruus perustuu tietysti sen nimeen, mutta oli siellä myös aasialaisia kesätyöntekijöitä iloisesti hommissaan. Alla persbölejuhlintaani villihevosten musiikin tahtiin Persbölen ja naapurikylän Kullan välillä:) Toinen hauska paikka, Ala-Lemu, oli puolestaan muuttunut Lemunniemeksi:)

Muita kohokohtia olivat tietysti laho silta Tenholassa, joka jälleen kerran ylitettiin menestyksellisesti. Tällä kertaa kukaan ei edes astunut niin pahasti lahoon kohtaan, että olisi jalka mennyt sillan läpi. Tosin Iriksen pomppaus näytti aika vaaralliselta. Myöhemmin ohjelmassa oli Latokartanonkosken silta, joka oli hieman edellistä kestävämpi ja näyttävämpi. Taas tuli kiipeiltyä ja levättyä, mutta lähdimme etuajassa pois keskinkertaisen sään, ruuan puutteen ja pienen vaeltajamäärän takia.

Aivoni jäivät kuitenkin taas Persböleen, kuten allaoleva kuva ja muiden vaeltajien Halikossa keittiön liitutaululle kirjoittama teksti paljastaa (ks. oikea takanurkka 2. kuvassa). Tästä huolimatta pystyin käymään esim. Mikan kanssa hyviä keskusteluja niin tiellä kuin nojatuoleilla, ja pelaamaan raamattutietovisakorttipeliä. Iris ja isä Durham taas pelasivat mastermindia. Durham sai myös veljeskuntaansa (p. Pietarin veljeskunta FSSP) sopivat taivasten valtakunnan avaimet yöpyessämme Perniössä. Siis meille uskotut kirkon avaimet olivat oikeasti tuonkokoiset. Sen kunniaksi isä Durham kajautteli myös Elvis-karaoket.

Viimeinen messu ennen Turkua oli Halikon kirkossa, ja siihen osallistuikin kanssamme pieni joukko paikallista väestöä samoin kuin edellisenä iltana vespereihin. Näistä oli nimittäin ilmoitettu seurakunnassa. Perniössä ei enää ollut messua, mutta Turun tuomiokirkon uudessa sivukappelissa pidetyssä päätösmessussa olikin sitten ihan mukavasti porukkaa läsnä. Täytyy vielä kertoa eräs messuanekdootti. Messussa Inkoossa eräs kärpänen häiritsi meitä ensin pörräyksellään. Sitten hetken päästä kuului kynttilän liekin leimahdus, ja heti perään kituvan kärpäsen surinaa lattialta. Emme voineet pidätellä nauruamme kesken messun, kun kärpänen oli lentänyt suoraan kirkon kynttilään. Pappia hihitys ei onneksi häirinnyt – hän sanoi luulleensa meidän itkevän liikuttuneisuudesta:D

Vaelluksen lopuksi kokoonnuimme perinteiseen tapaan birgittalaissisarten luo p. Birgitan ja Autuaan Hemmingin seurakuntaan. Saimme hyvän päivällisen, ja luovutin jälleen Juholle perinteisen Tenholasta ostetun ja lyijykynällä täytetyn kiitoskortin. Lopuksi otimme ryhmäkuvan ja hyvästelimme poislähtijät. Loppukaneettina on sanottava, että vaellus on vain parantunut vuosi vuodelta ja jäämme odottamaan, mitä ensi vuoden vaellus tuo tullessaan.

vasemmalta: Anders Hamberg, Fr. Benjamin Durham FSSP, Emil Anton, Iris Müller, Mika Lintilä, Christian Skaaren, Lydia Padilla-Rinne, Juho Kyntäjä. Pääsimme myös Turun ja Savon seudun sanomiin:)